Search
  • helmisaksala

Luovuus on teon sana

Updated: Jan 8, 2019

Tänä syksynä on kulunut kolmekymmentä vuotta siitä kun astuin musiikin kentälle, jos käynnistän laskurin pianonsoittoharrastukseni aloittamisesta. Olin silloin juuri ja juuri kuusivuotias ja aloittanut myös koulunkäynnin, vuotta muita nuorempana. Musiikkiopiston pääsykokeissa soitin yhdellä sormella Ukko Nooan. Läpäisin.


Seuraavat kahdeksan vuotta kuluivat piano-opettajani tiukassa ja tavoitteellisessa ohjauksessa. Rakastin Griegia, Satieta ja Merikantoa, mutta matkalla soittotunnille tunsin repivää houkutusta heittää nuottivihot ojaan. Säveltaiteen perimmäinen olemus ei minulle ollut löydettävissä konserttipianistin jakkaralta. Oli aika niiata vielä kerran ja sanoa näkemiin.


Täytettyäni neljätoista, siskoni veti minut mukaan reggaebändiin, johon oli vastikään liittynyt taustalaulajaksi. Siitä saivat alkunsa järjettömät ja mahtavat projektit keikoilla ja studiossa kosketinsoittajana ja taustalaulajana. Esiinnyimme pikkuklubeilla ja festivaaleilla, kävimme kiertueilla Pietarissa ja Moskovassa. Sai soittaa mitä mieli teki ja yhdessä muiden soittajien kanssa siitä syntyi aina jotain jännittävää. En piitannut synasoundien cooliudesta, vaan tein sillä mitä käsillä oli sitä mikä hauskalta tuntui.


Parikymppisenä tilaa musiikilta alkoivat yhä enemmän vallata muut kiinnostuksen kohteet sekä opiskelu tai päivätyö tai molemmat, sitten jälkikasvu. Treenikämpällä norkoilu ei enää luonnistunut niin kuin joskus nuoruuden sinkkuvuosina, arkirumbassa oli riittämiin. Bändikuviot nitisivät ja natisivat, eivätkä kohdalle tarjoutuneet projektit aina osuneet yksiin oman tyylitajun tai arvojen kanssa. Koin hukkaavani aikaani jonkin sellaisen parissa, johon en edes sataprosenttisesti uskonut. Jättäydyin pois yhdestä yhtyeestä, sitten toisesta. Mietin, voisiko sitä tehdä jotakin omaa joskus. Osaisinko, uskaltaisinko?


Ennen pitkää oli vähän pakkokin. Aika kului, eikä uusia projekteja ilmestynyt entiseen tahtiin aiempien tilalle. Huomasin nopeasti, että olin vaarassa menettää jotakin minulle tärkeää. Tilalla oli ammottava aukko ja levottomat jalat. Siskoni jakoi saman kokemuksen, olimmehan kokeneet yhdessä monet musiikkihistoriamme tärkeimmistä hetkistä. Ei kai tämä nyt tässä vielä voinut olla!


Ajatus omasta musiikista ja itse valikoidusta kokoonpanosta alkoi heräillä. Se teki tuloaan pitkään ja hartaasti ennen kuin aikomuksista syntyi tekoja. Kenties rohkeutta puuttui, lapset olivat pieniä, töitä oli paljon ja joutilasta aikaa kovin vähän.


Kaikesta huolimatta, käsi sydämellä: ihminen on hyvä perustelemaan, miksi olla toteuttamatta ambitioitaan juuri nyt. Huonossa priorisoinnissa aivan erityisen taitavana voi pitää lajinsa aikuista edustajaa, joka pyrkii ennen kaikkea elämään kunnollisesti. Tämän olen oivaltanut tuijoteltuani peiliin.


Vaikka olen aina ollut määrätietoinen, villisti ideoiva ja kova tekemään töitä, omien haaveitteni toteuttamisessa olen ollut myös selkärangaton. Saamaton. Kauhuissani. Olen kannustanut muita ja itse vedonnut nuhaan. Liian usein olen arvottanut korkeammalle lasteni tai läheisteni tarpeet kuin omat intohimoni. Sehän ei lähtökohtaisesti ole pahasta, mutta tarpeeksi pitkälle vietynä kuvio lakkaa toimimasta kenenkään hyväksi.


Syy? En uskonut itseeni. Olin sisäistänyt ajatuksen, että joku toinen on aina kiinnostavampi, lahjakkaampi, parempi kuin minä.


Seuraus? Väsyin. Kyllästyin. Menetin voimani totaalisesti ja rupesin pitämään itseäni kelvottomana. Tällaisesta lähtökohdasta käsin ei lastenkaan kasvattaminen viisaiksi ja tarmokkaiksi onnistu esimerkillä johtaen.


Onneksi kyllästymiseenkin voi ilmeisesti kyllästyä, sillä lopulta tartuimme siskon kanssa härkää sarvista ja aloimme hahmotella ensimmäisen oman yhtyeen suuntaviivoja ja kokoonpanoa. Alussa tapasimme perjantaiaamuisin kahdeksasta kymmeneen ja luonnostelimme biisimateriaalia. Rupesimme hyppelemään pelon ja häpeän kynnysten yli. Niitä riitti – herra mun vereni – mutta kaiken kesti, kun otti yhden askelen kerrallaan. Itsensä ylittämisen tuskan ohessa nautimme suunnattomasti. Uuden alku oli siisteintä ja vaikeinta ikinä.


Yhtyeemme sai nimekseen Lailai, laulamisen suuruuden mukaan.


Sitten alkoivatkin käytännön järjestelyt eli tilan raivaaminen luovuuden teoille. Vuoden 2018 alusta siirryin päivätyössäni 90 prosentin työaikaan ja rupesin systemaattisesti istumaan kankulleni biisinkirjoituksen ja omakustannelevyn tuotannon parissa. Olin päättänyt, että levyn on tultava ulos syksyllä. Erityisenä onnen kantamoisena saimme nimittäin (no, minä hankin sen meille) myös unelmien keikan: Helsingin juhlaviikot, Huvila-teltta 1. syyskuuta, pääesiintyjänä Malin superduo Amadou & Mariam! Siihen oli hyvä tähdätä. Piti vain saada levy kasaan ja ilmoille, niin jo koittaisi uusi aika, luovuuden ylistys.


Siinä välissä oli vain (!) sovittava tuotantoaikataulut, vedettävä joukkorahoituskampanja, järjestettävä treenit, studiosessiot ja musiikkivideon kuvaukset, otettava promokuvat ja laadittava tekstit levynkansiin, suunniteltava julkaisuun liittyvä viestintä, hankittava lisää apukäsiä, tehtävä sopimukset ja tekijänoikeusilmoitukset…


Kun usko meinasi loppua, sisko tsemppasi. Kun teki mieli itkeä ja nauraa omille biisintekeleille, muuttuivat aihiot soittajien hyppysissä musiikiksi. Jokainen pieni virstanpylväs oli työvoitto. Sekin itsessään motivoi, että olimme saaneet kelkkaamme parhaista parhaimmat muusikot. Näitä kavereita ei sopisi päästää karkuun.


Jälkikäteen ajatellen en silti itsekään ihan ymmärrä miten jaksoin maaliin asti. Jokaisella metrillä kirosin, miten idiootti pitää olla että ajaa itsensä tällaiseen hullunmyllyyn. Samalla tuntui, että tämän pitää tapahtua ja minähän laitan sen tapahtumaan!


Onneksi kaikki luova tekeminen ei vaadi ihan vastaavia ponnisteluja. Ja onneksi oli huippujoukko huipputyyppejä ja huippuammattilaisia mukana projektin eri vaiheissa. Mitään ei olisi tapahtunut ilman heitä, ja heidän ansiostaan lopputulos on paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa.


Oppi? Tee se. Mitä ikinä se onkaan, ala tehdä. Ehkä vasta tekemisen aikana sinulle selviää, mitä oikeastaan haluat. Yhdelle toimii paremmin matka, toiselle määränpää. Siis turha jahkailu ja itsekritiikki hiivattiin! Pitää vain ruveta ja altistaa itseään. Rohjeta. Jos itsesensuuri iskee herkästi tai jäät jumiin, luota hengen tuotoksesi tai raakileesi itseäsi fiksumpien käsiin, niiden, jotka näkevät sopivasti ulkopuolelta. Itsehän ei aina pysty tunnistamaan hyviä ideoitaan tai potentiaalia keskeneräisissä tekeleissä. Yhdessä on sitä paitsi antoisampaa.


Lailain debyyttialbumi Samasta vedestä julkaistiin 21. syyskuuta. Levy sisältää kymmenen kappaletta oman yhtyeemme musiikkia ja se on kuunneltavissa keskeisissä digijakelukanavissa ympäri maailman. Siellä se on, eikä kukaan sitä ota pois. Tällaisessa todellisuudessa nyt elän ja se on muuttanut maailmankuvaani radikaalisti: todistin itselleni, mihin pystyn yhdessä taitavien ihmisten kanssa. Levy on tehty vapaana kaikesta, juuri niin kuin halusimme, ja samalla se on tekemällä tehty. Koska luovuus rakastaa harjoitusta. Se haluaa tulla teoiksi.

Lailai. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois & Jeremy Barrois

0 views

©2020 by helmisaksala.com